Mä tykkään leipomisesta. Ja koska varaudun tässä koko ajan henkisesti tekemään ihan kohta ja tuota pikaa ruokavalioremontin, niin oon tässä viime päivinä leiponut kovasti, koska nyt se vielä toistaiseksi on mahdollista. Mutta ihan läheisessä tulevaisuudessa oon taas jättämässä hellät jäähyväiset ainakin vehnäjauhoille ja sokerille. Ne tekee mun olon kurjaksi ja mahan kipeäksi, kuten oon taas huomannut näitä erilaisia leipomuksia maistellessani.
Mutta tuoreita lämpimiä sämpylöitä ei vaan voi vastustaa! Tai pullia. Tai sitä tai tätä, mitä nyt milloinkin tulee tehtyä. Ja siksi leivon yleensä melko harvoin, koska oon vaan erityisen taitava syömään kaiken tekemäni hyvin nopeasti. Ehkä siitä syystä mun repertoaari on myös melko suppea, koska silloin kun leivon, niin tahdon tehdä yleensä jotain vanhaa tuttua herkkua. Se on varmaan jotain turvallisuushakuisuutta. Ettei tahdo riskeerata hyviä raaka-aineita siinä pelossa, ettei ehkä saisikaan niistä aikaan jotain yhtä herkullista kuin sillä mummun 50 vuotta vanhalla reseptillä.
No, viimeisen viikon aikana oon leiponut jo neljästi, eli melkein joka päivä. Ja ihan siis vaan varmuuden vuoksi ja varastoon, kun sitten kohta ei enää voi. (Jep jep, tunnistan kyllä vanhan tutun välttely- ja kieltämisstrategian, kun se tässä silmien alla lepää. Mutta teen sillekin jotain sitten vähän myöhemmin vasta.) Eilen tein mun vanhoja kunnon luottopullia, mutta käytin taikinaan poikkeuksellisesti laktoositonta voita ja maitoa. Ja on se kyllä kumma, miten niinkin pieni asia voi vaikuttaa niin paljon lopputulokseen! Olis toki liioiteltua sanoa, että pullat meni pilalle, koska kyllä niistä ihan hyviä tuli, mutta ei sellaisia, joita niistä olis pitänyt tulla. Oon nimittäin jotenkin kehittänyt pullanleipomisesta itselleni sellaisen kunniakysymyksen, ja otan sen aina suorastaan henkilökohtaisena loukkauksena, jos ne ei onnistu aivan täydellisesti. Kuulostaa vähän kummalliselta näin kun sen lukee tästä näytöltä, mut joo, näin se on, ja opettelen tässä armollisuutta senkin suhteen. Ja se, että pullista ei tullu täydellisiä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö niillä olis voinu silti syödä mahaansa kipeäksi, sillä niin kävi. Mutta joku outo vivahde niissä oli. Melkein tekis mieli ottaa revanssi ja tehdä uus erä ihan perinteisin menoin, mutta malttanen sentään edes sen suhteen mieleni.
Pari päivää sitten tein poikkeuksellisesti aluevaltauksen myös aivan uuteen reseptiin. Kaapissa oli pyörinyt muutama kesäkurpitsa jo hyvän tovin, mutta jotenkin niistä ei huvittanut tehdä mitään oikeaa ruokaa, joten testasin niitä leipomiskäytössä. Internet on pullollaan erilaisia kesäkurpitsakakkuohjeita, ja kokeilin tätä Kaiserin kesäkurpitsakakkua. Lopputulos oli ihan makoisa, vaikkakin saattaisin seuraavalla kerralla kokeilla jotain toista ohjetta, jos vielä joskus moista päädyn tekemään. Kinuskikissa oli ainakin jakanut Risto-vaarin ohjeen, joka vakuutti mut sillä, et siinä käytettiin oikeaa voita eikä mitään kasviöljyä. Vaikka niin, toimi se kakku öljylläkin niin hyvin, et katsoin turvallisimmaksi laittaa suurimman osan siitä pakkaseen. Muuten ois käsi varmaan käyny kakkukuvun alla yhtenään, kuin huomaamatta. Ohjeessa sitä paitsi sanottiin, että kakku paranee pakastamalla, joten se toimii hyvänä vierasvarana. No, meillä ei kyllä koskaan käy vieraita, mutta ainahan sitä voi itseään vähän lisää huijata, kun on jo hyvään alkuun päässyt...
Vähän ristiriitaisin tuntein kirjoitan nyt näistä herkkujen leipomisista ja syömisistä. Tiedostan, että tässä oli tarkoitus olla elämänmuutoksen kynnyksellä, mutta käyttäytymiselläni ruokin vain niitä vanhoja huonoja tapoja. Toisaalta tää on varmaan juuri sitä, mitä tältä blogilta toivoinkin, paikkaa tutkiskella ja arvioida omia toimintatapojani. Siksi hehkutankin nyt mieluummin näitä leipomuksia kuin sitä salaattia, jonka yks päivä myös onnistuin tekemään, vaikka jälkimmäinen antaiskin paremman kuvan tän projektin suunnasta. Mut pysytään mieluummin totuudessa, se kantaa ainakin tässä tapauksessa varmasti pidemmälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti